Imetysmatkani - Vaikeuksien kautta voittoon

25.7.2025 - Imetys loppui. Tänään. Kuopukseni on niin rakas. Minulle merkitsee mittaamattoman paljon, että sain imettää häntä niin kauan kuin halusin. Vuoden ja kuusi päivää. Oloni on helpottunut ja haikea.

Kulunut vuosi on ollut korjaava kokemus monin tavoin, mutta erityisesti imetyksen osalta. Esikoiseni imetyksen päättyminen kuuden kuukauden jälkeen kuin seinään, joutuessani sairaalaan synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi ja lääkityksen alkaessa oli väkivaltainen ja traumaattinen kokemus. Nyt, vain kaksi vuotta myöhemmin on uusi tutkimustieto sallinut imetyksen tuosta samasta lääkityksestä huolimatta. Ajattelen, että kaikki olisi voinut mennä niin toisin, jos olisin esikoisen kohdalla voinut aloittaa lääkityksen aiemmin, mutta imetys oli jo tuolloin minulle sydämen asia ja jatkoin sitä oman vointini kustannuksella.

Imetys on minulle ihaninta, mitä olen koskaan kokenut. Yhteys vauvan kanssa. Ruoka. Äidinmaito. Lämpö. Turva. Rakkaus. Lohtu. Rauha. Maailman tärkein ja kaunein asia. Kun vastasyntynyt ryömii rinnalle ja hamuilee. Imee. Niin tuore, niin vaistonvarainen. Niin kaunis. Rakas. Hykerryttävä onnen ja rakkauden tunne, kun otan vauvan rinnalle. Ihaninta maailmassa. Tähän minut on luotu. Tähän meidät on luotu. 

Imetys on ollut myös kamalinta, mitä olen koskaan kokenut, silloin, kun se ei ole onnistunut. Nälkä. Kykenemättömyys ravita oma lapsi. Tuo pieni ylijäntevä jääpuikkovauva. Pohjaton riittämättömyys. Kaiken aikani mietin imetystä, yritän imettää. Riittämättömyys. Epätoivo. Lohduttomuus. Itku. Kipu. Lukemattomia yöheräilyjä. Pimeä, hiljainen huone. Vihdoin hyvä asento. Ei satu kumpaakaan. Pieni vatsa täyttyy. Uni. Rauha. Miksi tämä on niin vaikeaa ja raskasta? Miksi vauvan paino ei nouse riittävästi? Mihin alun onni katosi? Mustat pilvet hiipivät unettomien öiden mukana. Pelko, että imetys loppuu vielä aiemmin kuin esikoisen kanssa. Pelko, että minun voimani loppuvat.

Toivon pilkahdus, kun tuttu neuvolan terveydenhoitaja kohtaa minut ja kuulee väsymykseni vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Kaikki ei ole nyt hyvin. Ei tämän kuulu olla näin vaikeaa. Marraskuussa matkustan vauvani kanssa Ouluun erikoislääkärin käynnille. Syy haasteisiin löytyy, muttei välitöntä apua. Saamme lähetteen osteopaatille sekä hierontaohjeet vauvan korken kitalaen hoitoon.

Olemme remonttievakossa puolisoni vanhempien luona. Jaksamiseni äärirajoilla pumppaan maitoa, yksin pikkukammarissa, piilossa muiden katseilta. Kolme, neljä kertaa päivässä. Pieni oma hetki ja sähköisen rintapumpun rytmikäs hurina. Miksei pulloon tule maitoa? Väsymyksestä kankeat käteni kaatavat maitopullon ja nestemäinen, valkea kulta valuu lattialle. Vihaan, vihaan, vihaan pumppaamista joka ainoa hetki, mutta jatkan. Vauvani vuoksi. Itseni vuoksi. Yritän imettää, ehkä liiankin usein. Kyllä tämä vielä helpottaa.  

Viikko viikolta osteopatia alkaa vähitellen auttamaan ja tunnen, kuinka vauva sylissäni alkaa rentoutua, pehmetä. Hän ei enää jaksa syödä lisämaitoa pullosta. Punnitus neuvolassa onneksi kertoo, että vauva on alkanut saada enemmän maitoa rinnasta. Paino on noussut, mutta jatketaan vielä lisämaitoa. Pumppausta. Pullojen pesua. Nukumme vierekkäin, että saisimme molemmat levättyä.

Vauvan paino nousee hienosti ja neuvolassa todetaan, että lisämaito voidaan lopettaa. Helpotus ja epäusko. Eikö enää tarvitse pumpata? Uskallanko luottaa, että vauva saa rinnasta tarpeeksi maitoa? Hän on oppinut hymyilemään ja nauramaan. Onni on tullut takaisin. Saan sittenkin imettää jouluna. Minä tein sen. Me teimme sen!

Mutta millä hinnalla? Voimani ovat lopussa, kun muutamme viikkoa ennen joulua takaisin kotiin, sillä olen antanut kaikkeni. En jaksa päiviä kolmestaan lasten kanssa, vaan saan paniikkioireita. Huimaa ja pelkään, että pyörryn. Onneksi on ihana lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä, joka auttaa ja vie esikoista pihalle leikkimään lumessa. Saan välillä myös levätä. Tällä kertaa osaan pyytää apua. 

Arki vie mennessään. On vaiheita, helpompia ja vaikeampia, mutta imetys kulkee mukana. Osteopatiakäynnit loppuvat, kaikki on hyvin. Vauvani on vihdoin rento ja pehmoinen. Hän kasvaa ja käy ahkerasti rinnalla. Päivin öin. Usein. Nautin siitä, mutta alan odottaa, että imetys joskus loppuu. On raskasta olla niin korvaamaton ja kiinni vauvassa. Touched out. Kehoni ei ole vain minun. Kehoni myös kaipaa liikettä, edes nukkuma-asennon vaihtoa, mutta kuukaudesta toiseen nukun vauvani vieressä sikiöasennossa vasemmalla kyljellä. Hän on niin kiinnostunut ympäristöstään ja liikkumisesta, ettei malta rauhoittua rinnalle päiväsaikaan, joten öisin hän tankkaa maitoa ja läheisyyttä.

Kevät tulee. Lääkäri on ehdottanut mielialalääkitykseni vaihtoa ja kysyy, eikö imetyksen voisi lopettaa. Tiikeriäiti minussa herää, samoin takaumat viime kerrasta. Ei voi. Ei tällä tavoin. Ei tällä kertaa. Pyydän toisen lääkärin mielipiteen ja lääkevaihtoa lykätään.

Vielä kesäkuussa ajattelen, että jatkan imetystä syksyyn, mutta vähitellen minulle alkaa hiipiä tunne, että kohta riittää. Teen luopumistyötä ja imetyksen vähentämistä ajan kanssa ja olen kiitollinen tuosta tunteesta. Tämä on oma valintani. Hetki tuntuu oikealta. Olen valmis. Olemme valmiita. Kuopuksenikin vähentää rinnalla käyntiä, kun en sitä enää aktiivisesti hänelle tarjoa tai sitä kiellä. Hellyyden ja läheisyyden osoittaminen muuttuu monipuolisemmaksi ja löydän uusia, aktiivisempia keinoja rahoitella vauvaa. En ole vain rinta. Tuntuu kuin tutustuisimme toisiimme syvemmin. Lasken päiviä kuopukseni syntymäpäivään, jolloin omassa mielessäni saan luvan lopettaa imetyksen. Kun tuo päivä koittaa, juhlimme taaperoamme, mutta myös imetysmatkaamme. Minä tein sen! Imetin kokonaisen vuoden kaikista haasteista huolimatta. Koen onnistumisen tunnetta, mutta myös helpotusta. 

Heinäkuun lopulla varaan viikonloppumatkan vain itselleni. Tähän yhteinen imetysmatkamme päättyy. Olen yksin, pysähdyn itseni ja kehoni äärelle. Saan kehoni takaisin itselleni. Hoivaan tuota kaikkensa antanutta äitiä. Päällimmäisinä tunteina ovat haikeus, kiitollisuus ja rakkaus. 

Jaana Kumpulainen, kokemusasiantuntija