Sinä päivänä kun aivoni ylikuumenivat ja olivat sanoa poks?

Kaikki kävi lopulta nopeasti, ja toisaalta taas, ajauduin lapsivuodepsykoosiin salakavalan hitaasti pitkällä aikavälillä. Jälkikäteen on helppoa saada kiinni itsensä ajattelemasta, että tulin liian aikaisin raskaaksi, tai että kunpa olisin huomannut psykoosin ensi merkit jo ristiäisten jälkeisenä päivänä. Kaikki meni lopulta kuten meni, eikä se ollut yksittäisen ihmisen tai asian syytä. Syitä taustalla oli varmasti lukuisia, jopa niin paljon, että niistä muodostuu yhdessä melkoinen mössö, josta on hankala saada otetta.

Ensioireita oli ollut, mutta en osannut pysähtyä niiden äärelle tosissani. En ymmärtänyt havahtua siihen, että hetkittäin todellisuudentajuni hävisi, kunnes salamannopeasti taas palasi. En ollut ennen psykoosiakaan voimissani, vaan ahdistunut, uupunut ja allapäin. Sen kyllä lähipiirikin tiesi, mutta mitään psykoosin ensi oireita ei kukaan pistänyt merkille, ennen kuin olin jo kipeästi sairaalahoidon tarpeessa…

Sinä aamuna jäin kotiin vauvan kanssa puolisoni lähdettyä töihin. Ehkä siinä jokunen tunti vierähti ennen kuin alkoi tapahtua. Tajusin tässä vaiheessa itse, että jokin on pielessä. Halusin soittaa isälleni apua pyytääkseni, mutta puhelin oli epäkunnossa. Lähdin vauvan kanssa naapuriin soittamaan. Myöhemmin olen tajunnut, että tuskinpa puhelimessa vikaa oli, vaan kyse taisi olla ennen kaikkea harhaisuudestani.

Seuraavaksi pelot täyttivät mieleni, kun aloin pelätä maailmanloppua. Samoihin aikoihin soitin puolisolleni töihin, että kaikki ei ole nyt hyvin, joten voisitko tulla heti kotiin. Kun puolisoni piakkoin saapui kotiin, olin täydessä työn touhussa. Pakkasin nimittäin vauvan ammeeseen kaikkea mustaa, sillä maailmanloppu lähestyi, ja aikaa ei ollut hukattavaksi. Kohta meidän pitäisi lähteä jo liikkeelle, kunhan pakkaamisesta olisi selvitty. Ajatteluni oli hyvin mustavalkoista, ja musta väri edusti jotain pahaa, josta piti päästä eroon.

Päivä oli kääntynyt jo illaksi, kun meillä käytiin kiivasta keskustelua siitä, miten seuraavaksi edettäisiin. Vanhempani ja puolisoni yrittivät kaikin mahdollisin keinoin suostutella minua lähtemään lääkäriin, sillä he eivät saaneet minuun kontaktia. Muistan elävästi, miten nurinkurisena koin tilanteen, koska itse nimenomaan koin, etten minä saa heihin kontaktia. Itsepäisenä tahtonaisena pidin pääni viimeiseen asti, kunnes kuin ihmeen kaupalla, minulle tuntemattomasta syystä, suostuin istumaan vanhempieni autoon, jotta he voisivat viedä minut sairaalan päivystykseen.

Lopulta olin hoidossa suljetulla sairaalaosastolla parisen viikkoa. Tuona aikana minulla oli hyvin vilkas ajatuksenjuoksu, milloin olin sotavanki, päihdeäiti, Jeesus tai yllätettävä syntymäpäiväsankari. Lisäksi minulla oli jonkin verran näkö- ja kuuloharhoja, joista vahvimpana on jäänyt mieleen World Trade Centeriin törmänneiden lentokoneiden jyly itsepintaisesti korvissani. Harhat onneksi hyvin pian väistyivät suostuessani vihdoin syömään minulle määrättyjä lääkkeitä, joiden ottamista vastustin pitkään. Useita kertoja puolisooni oltiin yhteydessä siitä, että taaskaan ei vaimosi suostu ottamaan lääkkeitä, koska pahat henget kuulemma kieltävät sen.

Sairaalajakson myötä jouduin lopettamaan imetyksen kuin seinään. Tästä ei ikinä mitenkään sovittu hoitohenkilökunnan kanssa, jotenkin se vain tapahtui. Vauva ja puoliso kävivät tietenkin katsomassa minua sairaalassa, mutta kotiutumisen jälkeen oli itsestäänselvyys, että vauva siirtyy kokonaan pulloruokinnalle. Se oli haikeaa ja vaikeaa sekä minulle että vauvalle, mutta uskon, että se oli siitä huolimatta paras ratkaisu tuossa tilanteessa etenkin jaksamisen näkökulmasta.

Usein olen miettinyt, että niin raju kuin tuo lapsivuodepsykoosi kokemuksena oli, se aiheuttaa kaikkien negatiivisten tunteiden lisäksi minussa myös kiitollisuutta. Koska nyt myöhemmin asiaa jo jonkun aikaa pureskeltuani oivallan, että psykoosi oli merkki kertakaikkisesta aivojen ylikuumenemisesta. Kun en osannut havahtua kehoni aiempiin merkkeihin siitä, että ”nainen, ymmärrä nyt välillä pysähtyä ja hengittää”, jouduin oppimaan tämän läksyn kantapään kautta pitkään jatkuneen ylikuormitustilan johdettua psykoosiin.

Jo vuosia ennen kokemaani lapsivuodepsykoosia olin lakannut kuuntelemasta itseäni ja kehoni tärkeitä viestejä. Minulle on ollut teini-iästä lähtien ominaista itseni polttaminen loppuun. Aina pohjalle jouduttuani nousin Fenix-linnun lailla tuhkasta kerta toisensa jälkeen kuitenkaan muuttamatta mitään omassa toiminnassani, tai pysähtymättä rauhassa kuuntelemaan, mitä nämä jatkuvat uuvahtamiset minulle kertovat.

Lopuksi haluaisin sanoa sinulle, joka ehkä olet kokenut jotain vastaavaa, etkä ehkä vielä ole päässyt jaloillesi, että älä pelkää, tai menetä lopullisesti toivoasi. Sinäkin voit toipua ja nähdä vielä terveempiä päiviä, rakastaa täysin rinnoin lastasi, perhettäsi ja elämääkin.

Itse kaiken tämän kokeneena voin luvata, että olen elänyt läpi sellaisia vaiheita, jolloin olin hukkua ahdistuksen ja epätoivon syövereihin. Siitä suosta selvittyäni olen tässä vahvempana kuin koskaan. Kuten aiemmin kerroin, tämä raju kokemus on vuosien myötä kirkastanut minulle itsestäni ja elämästäni jotain sellaista, joka ansaitsi tulla nähdyksi, tai, joka olisi kenties muuten jäänyt pimentoon. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. <3

Äimän kokemusasiantuntija